Vaikka suomalainen koulutusjärjestelmä on saanut paljon myönteistä kansainvälistä huomiota, on merkittäviä puutteita nostettu esiin kansallisissa yhteyksissä. Keskustelussa ovat olleet ammatillisen koulutuksen säästöt, perusopetuksen opetussuunnitelman toteuttaminen, erityisopetuksen riittämättömyys, varhaiskasvatuksen henkilöstövajaus ja korkeakoulurahoituksen leikkaukset. Mistä tässä kaikessa on kysymys?
Suomalainen koulujärjestelmä on perustunut ajatukseen siitä, että on pyritty luomaan eriarvoisuutta vähentävä yhtenäinen koulutusmalli, joka edistää sekä yksilöiden mahdollisuuksia saavuttaa koulutuksen avulla mahdollisimman korkea yleissivistys ja ammatillinen osaaminen sekä samalla vankistaa yhteiskunnan osaamispääomaa. Nämä ovat erinomaisia tavoitteita. Kouluttautuminen onkin jatkuvasti pidentynyt ja laajentunut; yhtenäisen perusopetuksen jälkeinen toisen asteen koulutus on nykyään käytännössä normi. Korkeakoulutuksessa vaihtoehtoja on lisätty erityisesti ammattikorkeakoulutarjonnan kautta. Vastaavasti varhaiskasvatukseen osallistumisastetta on nostettu, mistä ensimmäinen vaihe oli esiopetuksen laajentaminen koskemaan kaikkia. Samanaikaisesti kuitenkin koulutuspoliittisella tasolla ohjausta ja valvontaa on vähennetty ja toimeenpanovaltaa on asteittain siirretty kunnille ja koulutuksen järjestäjille. Moni meistä vielä muistaa kouluhallituksen hyväksymät oppikirjat ja lääninkoulutarkastajien käynnit kouluissa, näitähän ei enää ole ollut vuosikausiin. Vastaavasti koulutuksen rahoituksessa on kuluvalla hallituskaudelle siirrytty malliin, jossa perusrahoitusta on leikattu ja lisärahoitus haetutetaan opetus- ja kulttuuriministeriön määrittelemiin kohteisiin erilaisilla kehittämis- ja kärkihankerahoituksilla.
Keskeinen ongelma nykytilanteessa onkin, että vaikka koulutuspoliittiselta ylätasolta tulevat uudistukset voivat olla hyvinkin perusteltuja, niiden jalkauttaminen ja toteutumisen valvonta on siirretty suoraan käytännön toteuttajatahoille – siis kuntien, koulujen, ja viime kädessä yksittäisten opettajien kontolle. Esimerkiksi perusopetuksen uuden opetussuunnitelman perusideoiden esittely opettajille on ollut riittämätöntä ja siitä syystä mm. ilmiöpohjaisen eli kokonaisuuksiin perustuvan opiskelun perusajatukset on usein tulkittu virheellisesti. Vastaavasti ammatillisen koulutuksen reformissa suuntaa on jouduttu etsimään väliin selkeästi opiskelijoiden edunkin kustannuksella. Ei ihme, jos opettajat ovat väsyneitä ja turhautuneita tilanteeseen.
Koulutuksen arvon palauttaminen merkitseekin, ei vain aiemmin tehtyjen koulutusleikkausten korjaamista ja valtionosuusmallien tarkistamista, vaan erityisesti koulutuspoliittisen suunnan ja ohjauksen täsmentämistä. Jokaisen kunnan ja jokaisen opettajan tulee todella tietää, mitä heiltä odotetaan. Tätä tulee tukea soveltuvalla täydennyskoulutuksella sekä turvaamalla resurssit ja tuki
työn toteuttamiseen. Meillä ei ole varaa antaa korkeatasoisen, julkisen koulutusjärjestelmämme rapistua, sillä laadukas koulutus on Suomelle harvoja luonnonvarojamme.
Teksti julkaistu Aamupostissa 22.2.2019